Välillä tuntuu auttamattomasti siltä, ettei kuule omia ajatuksiaan. Kaikkialla on koko ajan ärsykkeitä, eikä niiltä tunnu pääsevän millään pakoon. Heräsin viime viikolla karuun todellisuuteen. Istuin kirjoittamassa esseetä L-koodi päällä dvd-soittimessa, Spotify odottamassa hiljaista hetkeä ja varmasti jossain välilehdessä pyörimässä video Youtubesta. Mitä järkeä siinäkin sitten oli? Kaikkea olisi pitänyt seurata yhtä aikaa, ja lopputuloksena en tajunnut mistään mitään. Kliseisesti ilmaistuna oli paikalla, mutten läsnä.
Eilen keskiyöllä satoi. Kävellessäni lyhyehköä matkaa keskustasta kotiin päätin itselleni epätyypillisesti olla tunkematta mp3-soittimen kuulokkeita korviin, vaan kävelin kuunnellen yön ääniä. Keskusta-alueella yö ei ole (varsinkaan vappuviikolla) maailman hiljaisin, mutta nautin sateesta ja hiljaisuudesta. Nautin niin paljon, että kävelin huomaamatta kodin ohi ja merta kohti. Yhtäkkiä ympärilläni ei ollut ketään. En ollut kaukana, koti näkyi vielä. Kuljen samaa reittiä kodin ja yliopiston välillä melkein päivittäin, enkä silloin kiinnitä siihen juurikaan huomiota, mitä nyt joskus merestä nouseviin epämiellyttäviin hajuihin. Nyt meri oli tumma ja kaunis ja ympärillä muutamaa lokkia lukuunottamatta hiljaista. Minä päätin olla läsnä ja istuin penkille tuijottamaan vastarannalle.
Minä olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta. Olen oppinut, että joskus taustamelu on huono idea. Aina ei tarvitse sanoa mitään, eikä kuulla kenenkään muunkaan sanovan. Joskus pidin hiljaisuutta pelottavana. Tiedän kyllä edelleen, miksi se pelotti (ja pelottaa), mutta enää se ei haittaa. Joskus pelkokin on ihan hyvästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti