Tällä hetkellä kommuunissamme on hiljaista. Se johtuu kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että kello on kaksikymmentä yli kaksi yöllä, ja kumma kyllä, edes naapurimme eivät alakerrassa huuda toisilleen. Toinen syy on se, että olen täällä yksin.
Yleensä meidän taiteilijakommuunissamme asuu kolme ihmistä. Kolme ihmistä, 69 neliömetriä ja ainakin viisi soitinta (sähköpiano, kosketinsoitin, kitara ja kaksi ukulelea - olikohan siinä tosiaan kaikki?). Kun talossa asuu kolme taiteilijaa ja heidän egonsa (ottamatta tässä minkäänlaista kantaa niihin huhuihin, että meillä taiteilijoilla olisi muka tavallista isompi sellainen), herää usein kysymys siitä, miten tänne mahdutaan.
Vastaus on kahdeksan kuukauden kokemuksella, ettei hullummin.
On muun muassa ollut ihan hyvä, että emme ole toisillemme lainkaan vieraita. Itse asiassa se on ollut elinehto, sillä meillä on vain kaksi makuuhuonetta, joista toiseen päästäkseen on kuljettava toisen läpi, ja kaikkien kolmen vaatekaappi eli vaatehuone eli se paikka, johon kaikki laitetaan piiloon, kun tulee vieraita on toisessa näistä makuuhuoneista. En tiedä, kuka tämänkin asunnon on suunnitellut, mutta se ei aina ole kovin kätevä. Palatakseni kuitenkin asiaan, kommuunimme koostuu siis minusta, minun siskostani ja meidän rakkaasta ystävästämme, jonka olemme tunteneet vuosia. (Itselläni taitaa muuten olla juuri se prikulleen kymmenen vuotta!) Meillä on oikein hyvä ja toimiva kommunikaatio, emmekä ole kauheasti onnistuneet talsimaan toistemme varpaille.
Meille on kehittynyt myös kommuunimme omia toimintatapoja. Meillä on yhteinen ruokakukkaro, kauppalista/yleinen viestintäväline jääkaapin ovessa ja paheille omistettu kaappi keittiössä. Tällä hetkellä sieltä löytynee alkoholia, kahvia ja karkkia. Olemme tottuneet ovikelloon, joka soi omia aikojaan, mutta ei silloin, kun joku sitä soittaa. (Nyt se tosin on revitty turhana pois seinästä ja olemme siirtyneet vanhanaikaisesti koputtamiseen.) Syysmyrskyissä teippasimme urheasti parvekkeen lasit kiinni, mutta kyllä ne silti pamahtivat välillä tuulessa auki. Meillä on parvekkeelle oranssi muovimatto, jota on käytetty mm. meditoimiseen. Olemme vain muutamia kertoja sortuneet hakemaan pizzaa viereisestä Kotipizzasta, mistä olen aika ylpeä. Olemme myös oppineet odottamaan odottamatonta, sillä aina jonkun kommuunin jäsenen ollessa muita pidempään yöelämässä virittelevät muut kommuunin jäsenet hänelle jekkuja. Kelmua ei ole vielä käytetty, eikä kukaan ole saanut sydänkohtausta, mutta olemme olleet melko luovia. Itse olen tosin ollut yleensä se, jota jekutetaan. Meillä on ankkafarmi ikkunalaudalla ja pakastimessa ananas, jonka nimesimme Anselmiksi. Anselmi koki kylmän kuoleman.
Kahdelle kolmesta kommuunieläjästä tämä on ensimmäinen koti pois kotoa, ja sellaiseksi paras laatuaan. Tiemme erkanevat ensi syksynä, joten kommuunissa eletään lopun aikoja. On jännittävää, kun ei tiedä, missä ensi syksynä asustaa. Itse kaipaan eniten omaa huonetta. On kuitenkin haikeaa ajatella, että taitelijakommuunia ei pian enää ole. Pian joku muu asuu meidän kommuunissamme, jossa on aika monessa huoneessa karvamatto ja keittiössä tosi ruma lattia. Ikävä ei tule vuotavaa käsisuihkua, eikä kaikkia näitä ovia, joita tähänkin pikkuiseen asuntoon on viljelty. Eikä todellakaan tule ikävä naapureita, jotka eivät vielä ole ymmärtäneet kerrostalon seinien ohuutta. Ikävä tulee kuitenkin iltateetä, tv-iltoja Big Brotherin ja Iholla-sarjan parissa, äärettömän lyhyttä matkaa lähikauppaan ja näköalaa. Mutta elämä jatkuu.
Ennen sitä, kyllä meidän on tytöt nyt pidettävä ne munkki-iltamat.
